Pek­ka Hyy­sa­los­ta on jo tai­det­tu sanoa kaik­ki, ker­toa kaik­ki ja näyt­tää kaik­ki. Tun­tuu popu­lis­ti­sel­ta ottaa hän­tä puheek­si, mut­ta teen sen kui­ten­kin.

Pekan tari­na on hen­keä­sal­paa­va ja mah­ta­va. Hän on toi­von herät­tä­jä, roo­li­mal­li ja ennen kaik­kea asen­tei­den muok­kaa­ja. Pek­ka on kes­kit­ty­nyt vah­vuuk­siin­sa ja näyt­tä­nyt, kuin­ka sisul­la, yrit­tä­mi­sel­lä ja vah­vuuk­siin paneu­tu­mal­la heik­kou­det selä­te­tään. Heik­kou­det eivät katoa, mut­ta hii­pu­vat kui­ten­kin. Pekan ehkä tär­kein omi­nai­suus on vah­va usko mah­dol­li­suuk­siin­sa. Miet­ti­kää­pä, mis­tä läh­tö­koh­dis­ta! Oli­sit­ko itse usko­nut sel­viy­ty­vä­si Pekan tavoin? Kuin­ka mones­ti olet pal­jon pie­nem­pien heik­kouk­sien edes­sä anta­nut perik­si?

Riit­tää­kö usko­si lap­seen?

Kuin­ka itses­tään sel­vää pitäi­si olla, että kes­ki­ty­tään vah­vuuk­siin. Opet­ta­jat ja van­hem­mat kyl­lä kir­jaa­vat eri­näi­siin oppi­mis­suun­ni­tel­miin­sa vah­vuuk­sia tie­täen hyvin­kin, että nii­den kaut­ta tar­jou­tuu par­haat mah­dol­li­suu­det edis­tyä. Sit­ten arki alkaa, tör­mä­tään tois­tu­vas­ti haas­tei­siin ja ikään kuin lip­sah­de­taan huo­maa­maan­kin aina heik­kou­det, ne asiat, mis­sä on ”paran­ta­mi­sen varaa”. Pian nujer­re­taan lap­si muis­tut­ta­mal­la hän­tä vain tai aina­kin etu­pääs­sä näis­tä heik­kouk­sis­ta. Näin vah­vuu­det unoh­tu­vat. Vaa­tii val­ta­vas­ti sisua jak­saa uskoa vah­vuuk­siin, muis­taa kes­kit­tyä nii­hin, ede­tä aina vah­vuu­den kaut­ta, kun arki­kii­reet ja taka­pa­kit mut­kis­ta­vat elä­mää. Lap­si tar­vit­see aikui­sen varauk­set­to­man uskon ja luot­ta­muk­sen. Aikui­sen tär­kein teh­tä­vä on tar­jo­ta tämä usko ja luot­ta­mus vil­pit­tö­mäs­ti.

Lap­si kas­vaa pei­la­ten aikuis­ten aset­ta­mia odo­tuk­sia.
Opet­ta­ja, joka ker­too erot­ta­van­sa heti eka­luok­ka­lai­sis­ta, kuka on tule­va rikol­li­nen, ei ole ammat­ti­tai­toi­nen sen enem­pää kuin sel­vän­nä­ki­jä­kään – vaan hän lei­maa lap­sen toteut­ta­maan aset­ta­mi­aan odo­tuk­sia, joil­le lap­si on ala­kou­lui­käi­se­nä eri­tyi­sen altis.

Pekan tari­na antaa toi­voa. Se antaa mal­lin oikean­lai­ses­ta asen­tees­ta ja ennen kaik­kea sisus­ta. Me lap­sia ohjaa­vat aikui­set tar­vit­sem­me molem­pia, pei­lin lisäk­si. Pei­lis­tä tar­kis­tat asen­tee­si – raa­dol­li­sen rehel­li­ses­ti, ja lap­sel­le tar­joat uskoa, toi­voa ja rak­kaut­ta. Sisul­la sivuu­tat heik­kou­den het­ket ja kes­ki­tyt sii­hen, mikä on olen­nais­ta – lap­sen vah­vuuk­siin.

Usko, että läk­syt alka­vat vie­lä sujua, lap­ses­ta­si kas­vaa tasa­pai­noi­nen aikui­nen, hän sel­viy­tyy luki­vai­keu­des­ta huo­li­mat­ta, hän oppii mate­ma­tiik­kaa… Olit­pa itse oppi­nut nämä asiat tai et. Usko vaan! Pek­ka­kin herä­si koo­mas­ta, opet­te­li käve­le­mään ja juok­see koh­ta mara­to­nin, kos­ka uskoo niin.